On-Ramp!

Niin siistii! Oon typerän innoissani kuin pikkulapsi hyppiessään syksyn ekoissa vesilätäköissä tarhan pihalla (ja tietty ilman kurahousuja, koska nehän veisi puolet koko homman ilosta). Eilen mulla alkoi uusi harrastus, CrossFit. Paikkana on Pitskuun elokuussa avattu uuden karhea sali Crossfit Takomo (tää), jonka kävin parisen viikkoa sitten tyyppaamassa introtreenin keinoin. Salin puitteet, valmennus sekä lopulta myös tuttujen suositukset kaikki vakuuttivat ja niinpä menin ja ilmoittauduin On-Ramp-kurssille.

Kuva: Pinterest

On-Ramp on crossfitin alkeiskurssi, jossa käydään läpi crossfitin perusperiaatteet (etiketti, treenien sisältö), liiketekniikkaa ja saadaan muutenkin hyvä tatsi, mitä homma pitää sisällään. Ja tietty treenataan kovaa. On-Ramp-kurssi Takomossa kestää kuukauden ja sisältää tunnin treenit kolme kertaa viikossa. Kurssin jokainen treeni koostuu alkulämmittelystä, liiketekniikka/voimaosuudesta sekä metcon-harjoituksesta (metabolic conditioning), jossa tehdään usein esim. aikaa vastaan tai mahdollisimman nopeasti erilaisia liikepattereita oman jaksamisen ja kondiksen puitteissa.

Kuva: Crossfit Takomo

Oma harjoittelu on monipuolistunut varsinkin viimeisen vuoden aikana, kun oon ottanut mukaan mm. paljon oman kehon painolla tehtävää treeniä ja lisännyt voiman- ja painonnostoliikkeitä eristetympien salipumppailuliikkeiden tilalle sekä keskittynyt paljon myös kehon liikkuvuuteen. Vielä, kun omaan ohjelmaan saisi lisättyä (tai lähinnä korvattua kovempia treenejä) sitä niin klassisen tylsää peruskestävyystreeniäkin, niin paketti olisi aika kokonaisvaltainen.

Varsinaisesti mä en ollut nytkään uutta harrastusta etsimässä, kun normitreeniviikkoon on kuulunut kattavasti jo kaikkea urheilua sali- ja crosstraining-harjoittelusta spinningiin ja joogaan. Jotenkin veri on kuitenkin vetänyt myös tuonne crossfitin pariin, kun koko ajan on kova palo hakea kropalta ja mieleltä vielä hippasen kovempaa haastetta ja uudenlaisia ärsykkeitä. Gymiä ja oheisharjoitteita en aio tässäkään vaiheessa kokonaan jättää, mutta toki harjoittelu tulee painottumaan nyt crossfitiin ja teen sitten muut treenit sitä parhaani mukaan tukien.

Kuva: Pinterest

Pikkusormilupaus, että musta ei saa tekemälläkään CrossFit -uskonnollista lahkolaista, joka postaa joka ikisen WOD:n (Workout Of the Day) someen ja sylkee tätä ei ketään kiinnostavaa dataa lähimmäisille, työkavereille ja naapurin koiralle. En siis aio muuttaa hyväksi kokemaani tapaa olla raportoimatta jokaista treeniäni Facebookiin, Instagramiin ja Twitteriin. Tosin henk.koht. enarisuoritusten huumassa, jotain tekoja/kuvia saattaa toki näillekin kanaville valua. Sori.

Crossfitin suhteen olen tavoitteet asettanut ihme ja kumma semimaltillisiksi; 1.) yritän olla rikkomatta olkapäitä enempää (tai hankkimatta uusia vammoja) ja 2.) odotan itseni ylittämistä treeneissä joka ikinen kerta. Skabaaminen ei ole suunnitelmissa, mutta toki voiman kasvu, peruskestävyyden kehitys ja omien tekniikoiden parantaminen on target-listalla ihan peruskauraa.

Katotaan miten tässä ite vielä sekoaa hommaan. Mulla on tapana innostua omiksi koetuista jutuista aina aivan täböllä ja sellaista enteilevää kipinää ja poltetta on kyllä jo ilmassa. Jos laji ei ole aiemmin sulle tuttu, niin käy ihmeessä googlailemassa ja varaa aika vaikka introtunnille. Ainakin Takomossa on hyvin tilaa uusille jäsenille ja olis nastaa nähdä tuttuja siellä :)

Kuva: Pinterest

Syksy saapuu mieleen

Havahduin eilen siihen, että päässä oli parin päivän ajan käynyt vaikka minkälaisia ajatuksia ja pohdintaa tämän hetkisestä elämäntilanteesta. Tuli jotenkin pakottava tarve tehdä jotain isoja muutoksia elämässä johonkin suuntaan. Fiilis oli päällisin puolin melankolinen ja välistä tunsin jopa hienoista hapenpuutetta, kun en saanut kiinni itse asiasta, että mikä tässä nyt taas mättää.

Asiathan ovat mulla oikeasti hyvin. Mulla on terveys, perhe, ystäviä, toimeentulo ja intohimoa herättäviä harrastuksia ja opiskelenkin ehkä tulevaisuuden ammattia kohti. Arki toimii tosi kivasti ja juhliakin saa sydämensä kyllyydestä, jos vaan jaksaa.

Tää ei ole mitään uutta. Tavallaan aina, kun palikat on kohdillaan, tulee fiilis, että jotain puuttuu. Herään siihen, että asiat rullaa automaattivaihteella ja jotenkin liian ennalta-arvattavasti. Kuria ja järjestystä arvostavaksi ihmiseksi mä olen ihan äärettömän levoton ihminen. Maan pitäisi aina vähän järistä jalkojen alla. 

Viime aikoina ja varsinkin kuluvan vuoden sisään on lähipiirissä tapahtunut paljon raskaita asioita ja suuria menetyksiä. On itketty toisten ja itsensäkin puolesta. Näinä hetkinä sitä muistaa aina kiittää elämästä ja siitä, miten itse saa tässä olla. 

Kuitenkin kaiken sen kiitollisuuden alla elää se sama, välillä vähän haavoitettukin levoton sielu, jota ei maailman isoimmatkaan kriisit tunnu saavan tyyneksi. Kyse ei ole siitä, etteikö tuntisi itseään onnekkaaksi. Kyse on ehkä siitä, että sitä ei tunne täyttävänsä niitä saappaita, joita on syntymästä asti itselleen kasvattanut.

Tässä sitä sitten kysyy toistuvasti itsellään, että miksi ei nyt sitten hyppää pois seuraavalla pysäkillä ja vaihda kokonaan toiseen suuntaan menevään junaan. Niin. Otsikkoon palaten, syksy on mulle tätä aikaa, kun suurempia ratkaisuja ei ehkä kannata lukita. Pitää tunnistaa itsessään, milloin on isojen siirtojen aika ja milloin ehkä mieli vaan heittää pieniä triggereitä, ettei täysin lamaannu sadepäivien ja pimeyden keskelle.

Onhan tää kyllä ihanaakin. Kirpeät syysaamut kasvoilla. Keuhkojen täyttyminen happirikkaasta ilmasta. Pastellinen väriskaala iltataivaalla. Kynttilöiden polttaminen. Sinisten biisien kuuntelu. Teen juominen viltin alla.

Kiasma esittää: Robert Mapplethorpe

Kävin VIIMEIN lauantaina katsastamassa Kiasmassa Robert Mapplethorpe-näyttelyn (linkki), jota olin suunnitellut siitä lähtien, kun kyseisen setin jo keväällä hiffasin. Itse näyttelystä mut sai innostumaan Patti Smithin aivan mieletön kirja Just Kids / Ihan kakaroita, jonka luin keväällä. 

Näyttely oli just niin cool kuin olin ennakkoon ajatellut. Kun käyskentelin Kiasman käytävillä ja ihailin Mapplethorpen valokuvia kukkasista, eri aikakausien kuuluisuuksista, raamikkaista ihmisvartaloista ja mm. miesten sukupuolielimistä uppouduin täysin 70-80-luvun New Yorkilaiseen UG-elämän viboihin. Juuri siis sellainen arjen pieni get away, mitä taiteelta voi parhaimmillaan saada.

Kuva: Wikipedia

Näyttely on aikalailla kaksijakoinen. Se on ehdottomasti puheenvuoro aikansa homokulttuurille sekä perusnormeista poikkeavalle seksuaalisuudelle. Osa näyttelystä saattaa sadomasokismisten kuviensa takia herkimpiä hätkähdyttääkin, joskin kyseinen alue on "rajattu" erillisin ilmoituksin. 

Toisaalta näyttely on kunnianosoitus veistoksellisille ihmisvartalolle ja sielukkaille kasvoille, joista itselle jäivät päällimmäisenä mieleen naisten kehonrakennuksen ensimmäisestä maailmanmestari Lisa Lyonista otetut kuvat sekä toki klassikko-otokset mm. Patti Smithistä, Grace Jonesista ja Arnold Schwarzeneggeristä.

Ennen kaikkea oli makeeta aistia se aitous ja rakkaus kuvista, jotka Robert oli ottanut läheisistä ihmisistään ja varsinkin ensimmäisestä kuvattavastaan Patti Smithistä. Näyttelyssä esitetyt videot antoivat vielä oman lisänsä kokemukselle ja mulle iski myös muuten ihan järjetön New York-matkakuume!

Näyttely on esillä Kiasmassa vielä 13.9. asti, joten vielä ennättää mestoille.