Miksi muiden aktiivisuus ärsyttää?

Törmäsin Nyt.fi:ssä Juho Typpön kolumniin, jossa hän avautui siitä, miten ärsyttää, kun esimerkiksi kuntosaliharjoittelua harrastavat ihmiset puhuvat jalkapäivistä ja fillarilla töihin tulevat kantavat pyöräilykypäränsä työpisteelleen Typpön mukaan vain kehuskellakseen liikunnallisuudellaan ja jopa ehkä esittääkseen muille vain urheilevansa. Typpön kolumniin pääset tästä.

Itse en oikeastaan lainkaan juttele työpaikalla omista jalka- tai rintapäivistäni salilla tai siitä, miten hyvin on spinu kulkenut viime aikoina juuri siitä syystä, että tiedän, lähipiirissä olevan paljon Juho Typpön kaltaisia ihmisiä, joita toisten ihmisten harrastuneisuus ja aktiivisuus jostain syystä ärsyttää. Toki jos joku ottaa puheeksi treenaamisen tai kyselee, miten harjoittelen vaikkapa salilla, niin mielelläni asioista juttelen, kun kyseessä on kuitenkin mulle todella tärkeä asia.

Mä en ole ikinä ajatellut omaa treenaamista siten, että tekisin sitä jostain syystä siksi, että on cool käydä bodaamassa tai harrastaa paljon. Se, että tulen lähes joka aamu töihin treenikassi olalla ei ole sitä, että esittäisin muille olevani kovassa kunnossa, vaan ihan yksinkertaisesti rakas elämäntapa käydä joko ennen duunia tai suoraan duunin jälkeen treenaamassa.

Itseäni ei ärsytä kuunnella kollegoiden harrastuksista esimerkiksi työpaikan lounaspöydässä, oli ne liikunnallisia juttuja, musiikin harrastamista tai vaikka sitten baarissa notkumista. Vaikken itse juurikaan baareissa enää notku tai tiedä remontoinnista paljoakaan (yhtään), niin kyllä mä jaksan kuunnella, millaisia iltoja on muilla tullut vietettyä tai miten taloremontti edistyy. Sehän on vaan luonnollista, että ihminen jakaa asioita, joita hänelle päivittäin tapahtuu, ja jotka hänen arkeensa kuuluvat.

Tuntuu, että usein ne, jotka eivät ehkä itse saa raahattua ahteriaan esimerkiksi sinne kuntosalille, vaikka haluaisivat ärsyyntyvät eniten muiden aktiivisuudesta. Ilmeisesti ärsytyksen tunne kumpuaa omasta saamattomuuden fiiliksestä ja pistosta sydämessä, kun haluttaisiin tehdä, mutta kun ei oikein viitsitä ja jakseta. Mitä jos sen opiskelukaverin tai kollegan aktiivisuuden koittaisi välillä nähdä vaikka motivaattorina ja ajattelisi, että "Hei jos tuokin, niin miksen minäkin!". Sehän ei ole koskaan kai itseltä pois, jos joku toinen jaksaa juosta aamulenkkiä, tulla pyörällä töihin tai käydä töiden jälkeen kuntosalilla.

Tätä myöten kehotan Juho Typpöäkin miettimään, että mikä siinä muiden harrastuneisuudessa oikein lopulta sitten ärsyttääkään. Löytyisikö se kismitys sittenkin omasta tekemisestä/tekemättömyydestä?

Teemaan liittyen, on tänään mullakin muuten Jalkapäivä ja nautin ajatuksesta jo valmiiksi.